Johdettava ja Johdettavat

Perjantai 16.10.2026 klo 18.21 - Ulla Palomäki

Uratarinani uuteen arkeen

Diakin opinnoissa aika alkuvaiheen asiantuntijatehtävänä, oli kirjoittaa oma uratarina ja analysoida, mitä ja miten? miksi juuri tässä ja mitkä ovat olleet oman uran kohokohdat. Tehtävä oli mieluisa, koska aina olen uskonut siihen, että historia tulee tunnistaa ja tuntea, jotta voi mennä uutta kohti. Historiaan ei kuitenkaan ole hyvä jäädä olemaan.

Agendana oli viisi näkökulmaa

1. Haaveet

2. Eteneminen

3. Mahdollisuudet

4. Oppimisen ilo

5. Tässä ja nyt

Tarina kertoo, että jo hyvin pienenä olen sanonut, että minusta tulee isona sairaanhoitaja. Joskus teininä muistan tästä myös ajatelmia ja kokemusteni kautta, välittäminen ja huolenpito ihmisestä ohjasi palavasti ajatuksiani. Ensimmäinen kesätyöni oli hoitoapulainen ja muistan vieläkin, kuinka ensimmäinen oma palkka tuntui mahtavalta, se oli hieno tunne.

Olen jo aiemminkin tuonut esille, että kuulun heihin, jotka opiskelevat aina, koko työurani, vaihe vaiheelta ja asia kerrallaan. Vuosissa jos laskisi, niin aika paljon niitä on...Opiskelu on ollut minulle ikäänkuin polttoaine, voimia antava eteenpäin viejä. Uusi tieto, sen soveltaminen työkontekstiin ja onnistumisen kokemukset ovat tehneet minusta muutoksia eteenpäin vievän ja kehittäjän. Tämän päivän sanoilla muutosjohtajan, mutta tiedän, että välittäminen, kohtaaminen ja inhimillisyys on siinä aina läsnä.

Mahdollisuudet ja oppimisen ilo

...ovat olleet aina siinä edessä, mahdollisina, kunhan vaan on tarttunut kiinni. Ei aina ehkä juuri niin suoraan, mutta kuitenkin toteutuneet toista kautta. Niihin on vain pitänyt tarttua ja pitää niistä kiinni.

Vaikka hyvin pitkälti koko työurani alkuaikoja lukuunottamatta, olen ollut saman työnanatajan palveluksessa, olen saanut olla mukana lukemattomissa tehtävissä ja kehittämisjutuissa. minua on kuultu ja olen kokenut tulleeni kuulluksi.

Vastaan on aina tullut mahdollisuuksia, sopivia kontakteja ja vastavuoroisuutta. Itseasiassa ne ovat olleet ne merkityksellisemmät asiat, vastavuoroisuus, niin antamisessa kuin saamisessa, yhdessä tekemisessä ja samaan suuntaan katsomisessa.

Tällä kertaa tässä uratarina pohdinnassakin löysin jotain uutta, jota en ehkä ole niin aina tunnistanutkaan ja pysähtynyt miettimnään. Nimittäin, olen aina ollut hyvän johtamisen kohteena, olen ikäänkuin asettunut johdettavaksi, tullut vastaan ja ollut aidosti vastavuoroinen. 

Minut on:

Nähty, kuultu ja kannustettu.

Haastettu, ohjattu ja oivallutettu.

Olen kohdannut yhteisöllisyyttä, osallisuutta ja läsnäoloa.

Ja itse asiassa ne ovatkin hyvän johtamisen tärkeimmät elementit, joita omalla esimiesuralla olen halunnut myös edistää. Huomaankin nyt ajattelevani, kuinka onnekas olenkaan ollut vai onko kysymys ennemminkin siitä, että olen ollut oiva johdettava, omien arvojeni kautta?

Kuinka tärkeää onkin refelektoida minä kuvaa uran eri vaiheissa arvomaailman kautta ja sitä kautta tunnista, minkä osa oletkaan ja mitä tuot mukanasi työarkeen.

Rohkenen jopa antaa neuvon, juuri sinulle, tee sitä mikä on sinulle tärkeää, se on aina mahdollista. Ei ehkä suorinta tietä, mutta sitten toista tietä. Omalla kohdalla se on juuri mennyt näin. Tottakai sinne on mahtunut haasteita ja pettymyksiäkin, jotka siinä hetkessä ovat voineet tuntua isoilta. Kuitenkin ajan saatossa kun katsoo taakse päin, nekin kokemukset ohjaavat ja muovaavat kohti uutta. 

Kivaa viikonloppua juuri sinulle ja minulle. Ilo löytyy ensin omasta toiminnasta, sen jälkeen muista.

yt. Ulla 

Jälki pohdintaan tulin vielä täydentämään. Kun nykyisin niin paljon kuulee huonosta johtamisesta,voiko osana olla keskinäisen vastavuoroisuuden puute? Voisiko siihen pysähtyminen tuottaa parempaa kohtaamista?

Eihän jätetä yksin ketään?

Tiistai 29.9.2026 klo 18.38 - Ulla Palomäki

Hei vaan

Syyskuu alkaa olla ohi,lokakuu alkaa. Nyt jos koskaan on siis virallisesti syksy. No sitten talvi ja taas kevät jne. Tänään minua resonoi moni ajatus,otsikko oikeastaan ohjaa eteenpäin...Eihän jätetä ketään yksin? Ei työssä,ei luottamustoimissa,ei koulussa,eikä päiväkodissa...valitettavasti,meitä suomalaisiako? vaivaa hassu tapa nonseerata kanssa kulkijat. Itseasiassa hyvä syntyy kohtaamisesta,vierellä kulkemisesta ja lähellä olosta,ei ulkopuolelle sulkemisesta. Olen toistuvasti itse ollut viimeisten kuukausien aikana eräässä asiassa paitsiossa,olen kysynyt neuvoa,odottanut vastausta,kysynyt uudestaan ja jopa antanut moitteita...miltä tuntuu. Mutta ei,ihan hiljaista,ei mitään vastausta. Mutta eipä hätiä tekoäly lopulta auttoi tässäkin ( kyllä, ajoittain parjattu Tekoäly 😂, teemmekö siis itsemme tarpeettomiksi?) ja kertoi miten toimia. Lupasin itselleni,että en tästä ärsyynny, tunnustan,tein sen. Koska on muutamia asioita,joiden vuoksi kiusaamis tai nonseeraamiskulttuuri yhteiskunnassa pysyy yllä...se,että ei edes vaivauduta vastaamaan ja huono käytös. Emme me näin rakenna luottamusta tai saa uusiakaan toimijoita mukaan,joka on todella harmi. Nämä kokemukset eivät todellakaan lisää halua vaikuttaa,olla mukana. Vai onko kyse siitä,että kun toimii virtaa vastaan niin se ei olekaan hyvä? 

Mutta,nyt asia on edennyt,ja minulle on myönnetty ero luottamustoimesta,hyvä niin.

Äsken kuuntelin upeaa Satu Taiveahoa TV haastattelusta, ehkä toistan samoja teesejä tavallaan,kyllähän asiat voi harmittaa ja tuntua epäoikeudenmukaiselta,mutta ei anneta sen jäädä olotilaksi. Vaan katsotaan eteenpäin. Tuleen makaamaan jääminen ei ole sen väärtti,kiitos 2009- 2026 ajasta,paljon hyvääkin mahtui vuosiin.

Eihän kuitenkaan jätetä ketään yksin,eihän?

Yt. Ulla